2 vuotta sitten minua kohtasi uupumus.
Merkkejä oli ilmassa jo aiemmin. Ihan fyysisiäkin, mutta sivuutin ne ja ajattelin niinkuin suorittajat yleensäkin, että kyllä tämä tästä, vielä vähän kun jaksan, niin sitten helpottaa. En kuunnellut perhettä, ystäviä, enkä työkavereita. Nauroin vaan kun toiset taivastelivat vauhtiani ja kalenteriani. Tapanani oli sanoa, että jos kalenteri tulee täyteen, aina voi ostaa uuden.
Lopputulos oli loppuunpalaminen ja vauhdin pysähtyminen kuin seinään. Iski paniikkikohtaus, tuli rytmihäiriöitä sydämeen. Sitten vasta uskoin, että on vihellettävä peli poikki.
Sairauslomani alkoi samana päivänä, kun koulut siirtyi etäopetukseen, joten 2 poikaani jäi samaan aikaan kotiin. Siinä oli puolensa, oli pakko aamulla nousta. Laittaa aamupalaa, auttaa läksyissä. Mutta iltapäivät nukuin.
Ehdin 2kk tätä tehdä samalla kun hyppäsin lääkärissä parin viikon välein jatkamassa poissaoloani. Olin ihan loppu. Tähän samaan saumaan osui pienemmän pojan polven nivelpussin tulehdus, jota hoidettiin sairaalassa ja hänen toivuttuaan todettiin vanhemman pojan Aplastinen anemia.
Olen elänyt nyt 2 vuotta vara-akuilla, taiteillen jaksamisen rajoilla. Oman rintasyövän sairastaminen tähän samaan kasaan meni ikäänkuin siinä sivussa. Jälkikäteen kyllä miettii miten näistä, jotenkin aina selviääkin.
Olen saanut puhua näistä tunteista paljon. On ollut ammattilaisia, on ollut perhe ja ystävät. Muistan 2 vuoden takaa, kun Mieli-kamppanja iski silloin todella, kun oma mieli meni rikki ja uuden minän ja uuden identiteetin kasaaminen oli aluillaan.
Nyt on taas kampanja-aika. Voit tukea tärkeää työtä ostamalla itsellesi Toivo elää-mielinauhan, jonka tuotolla "tuetaan mielenterveyden edistämistä ja vaikeassa tilanteessa olevien kriisiauttamista".
mielinauha.fi
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti