Tämän blogin olen avannut jo vuonna 2015 ajatuksella, että täytän tätä käsitöillä ja leivontakuvilla ja tarinoilla. Sitten ajatus vain jäi. Kun päätin sairauksistamme tehdä päivityksiä Instagramiin, muistin, että olen jo kauan sitten avannut blogin nimeltä Varsinaista elämää, joka todellakin sopii nyt tähän meidän elämäntilanteeseen. Vielä siinä vaiheessa, en kuitenkaan jaksanut alkaa kirjoittamaan. Nyt tuntuu, että on oikea aika.
Vähän alustusta tarinaani. Olen 41- vuotias ja koko aikuiselämäni työskennellyt toimistotyössä. Kuten niin monella alalla, niin omallanikin työtahti on kiihtynyt vuosi vuodelta, johtaen itselläni siihen, että elämäntilanne kuormittui liikaa ja maaliskuussa 2020 jäin uupumuksen vuoksi sairauslomalle. Siinä vaiheessa olin jo niin pitkään "ollut vahva ja jaksava", että tiesin toipumisen olevan myös pitkä prosessi. No kuten elämä yleensä, ei kaikki aina mene niin kuin suunnittelee ja samaan aikaan iski korona. Omat alakoululaiset 2 poikaani jäivät samana päivänä minun kanssani kotiin etäkouluun. Aamut hoidettiin koulujuttuja ja koko iltapäivän nukuin.
Huhtikuussa pääsiäisen tienoilla toisella pojallani turposi polvi ja sitä sairastettiin muutama viikko, jopa niin että hän muutaman yön yöpyi sairaalassa. Jalassa oli nivelpussin tulehdus. Poika toipui ja ajattelin, että no nyt on taas vuoroni huilata. Niin väärässä olin ja vähän tiesin, mutta hyvä niin.
Toukokuun puolivälin jälkeen aloin ihmettelemään vanhemman, 10-vuotiaan poikani jaloissa olevia mustelmia ja pisteitä, jotka osoittautuivat petekiaksi. Eräänä sunnuntaina otin kuvat ja lähetin ne Tyks:n lasten päivystykseen, kun ei asuta ihan vieressä. Hoitaja näytti kuvat lääkärille ja soitti hetken kuluttua, että pitää tulla sairaalaan heti. Otettiin verinäytteet ja niinpä meidät siirrettiin saman tien lasten hematologian osastolle. Veriarvot olivat niin huonot, että hänelle tiputettiin verta heti jo samana iltana. Siitä lähti meidän tarina lopulta diagnosoidun vaikean aplastisen anemian kanssa.
Aplastinen anemia on luuytimen toimintahäiriö, jolloin oma keho ei tuota tarpeeksi verisoluja. Sairaus on harvinainen ja suomessa siihen sairastuu vain n. 10 henkilöä vuodessa.
Elimme viikosta toiseen verikokeilla ja tiputuksissa käyden ja välillä otettiin luuydinkokeita. Lopulta elokuussa aloitettiin immunosuppressiivinen hoito. Olimme viikon sairaalassa ja hän sai lääkitystä. Sen jälkeen jäimme ison lääkekasan kanssa vain odottamaan, lähtisikö luuydin toimimaan. Lähtihän se, mutta melko nopeasti loppuvuodesta alkoivat arvot taas heikentymään ja jouduimme käymään veritankkauksilla viikoittain. Oli aika miettiä seuraavaa siirtoa.
Pojalleni alettiin etsimään kantasoluluovuttajaa, kun perheestämme ei löytynyt sopivaa luovuttajaa. Melko nopeasti alkuvuodesta 2021 luovuttaja löytyikin, ja aloitimme valmistelut syksyllä tehtävää kantasolusiirtoa varten. Rautakuorma monista veritiputuksista johtuen oli hänellä todella iso ja sitä varten aloitettiin kotona öisin menevä rautakelaatio, jolla pyrittiin saamaan ferritiinit sille tasolle, että siirto voitaisiin toteuttaa.
Pääsimme toukokuulle ja löysin itseltäni rinnasta patin. Varasin heti seuraavaksi päiväksi ajan yksityiselle gynekologille ja hänkin tunsi patin, ja teki minulle lähetteen mammografiaan ja ultraan. Sain melko nopeasti varattua ajan Turkuun Lääkärikeskus Aavaan. Mammografiassa patti näytti vielä kiltiltä, mutta kun ultraus tehtiin, olikin epävarmaa mikä tapaus on kyseessä. Ohutneulanäyte napattiin ja saatesanoin varaudu siihen, että sinulla on syöpä lähdin kävelemään takaisin Tyksiin, jossa poikani oli veritankkauksella.
2 viikkoa odottelin ja kun olimme sopivasti jälleen Tyksissä kahden, soitti lääkäri ja kuulin heti äänestä, että hyviä uutisia ei olisi luvassa. Hän tekisi lähetteen Tyksiin ja nyt vain odottelisin yhteydenottoa. Itkimme poikani kanssa yhdessä ja tunsin ääretöntä tuskaa ja pelkoa, kun ajattelin, että minun täytyy kuitenkin olla poikani hoidoissa mukana, että miten tässä nyt käy.
Lopulta asiat etenivät niin, että minut leikattiin 21.7. ja saimme samoihin aikoihin kuulla, että poikani kantasolusiirto tapahtuu 10.9. ja meidän tulisi mennä 1.9. jo sisään Uuteen Lastensairaalaan Helsinkiin, johon kaikki lasten kantasolusiirrot on keskitetty. Ja taas iski paniikki. Minulle olisi tulossa sytostaatti tiputukset, miten ihmeessä tämä kaikki nyt järjestyy. Kirurgini teki pyynnöstäni lähetteen HUS:n ja lähete onnekseni hyväksyttiin, ja pääsin siellä 8.9. lääkäriin ja ensimmäinen sytostatti tiputukseni oli 13.9. Meilahdessa tornisairaalassa. Tiputuksen jälkeen alkoi 14 vrk suun kautta otettava solunsalpaajahoito ja sen jälkeen viikon tauko hoidosta. Näitä settejä ehdin Helsingissä saada 2, kunnes meidät siirrettiin lokakuun puolivälissä takaisin Tyks:n. Taas uusi pyyntö lääkäriltä ja sain lähetteen takaisin Turkuun.
Pääsimme n. viikoksi käymään kotona ja poikaselleni tuli käteen epämääräisiä jälkiä. Taas kuvat kädestä ja lähetin ne lääkärin tarkistettavaksi. Tällä kertaa häneltä löytyi vyöruusu, joka helposti nostaa päätään, kun vastustuskyky on huono. Olemme nyt sillä samalla reissulla edelleen, mutta nyt olemme päässeet omalle lasten hematologiselle osastolle.
Virukset siis poikaa nyt kiusaa, mutta on meillä ilon aihettakin, koska veriarvot alkavat nousta kohisten, ja luuydin toimii jälleen. Pitkä matka meillä on vielä edessä, mutta voitonpuolella jo ollaan. Häntä seurataan vielä seuraava vuosi ja käymme tiheästi verikokeilla ja itsellä on vielä jäljellä 3 sytotiputusta ja tammikuun lopulla vielä sädehoidot päälle.
Koti-ikävä molemmilla kova ja nyt eletään päivää kerrallaan ja odotetaan milloin päästään kotiin.
Tästä jatkan päivittelemistä mitä meille kuuluu ja mitä kaikkea tässä koetaan, kun perheestä kaksi sairastaa vakavaa sairautta. Olen intohimoinen kutoja ja tykkään paljon leivonnasta, joten nekin tulevat näkymään näillä sivuilla.
Tarinaa löytyy siis myös Instagramista @varsinaistaelamaa
Mukavaa viikonloppua ja toivottavasti tulet seuraamaan matkaamme!
Mia